lauantai 29. joulukuuta 2012
Satu revontulien synnystä
Olipa kerran kettu, ja kylmä, pimeä tähtikirkas yö jossain kaukana,
kaukana Pohjolan tuntureilla. Ketulla oli tulenpalava kiire, sillä se oli
myöhässä vuosittaisesta mittelöstä, jossa kilpailtiin kettujen viekkausmestaruudesta.
Niinpä se päättikin poiketa tavanomaiselta polultaan oikaistakseen tunturien halki,
vaikka lumessa tarpominen varmasti ottaisikin kunnon päälle. "Sen minkä voimassa
häviää, sen ajassa voittaa", tuumi repolainen, joka oli viekkaudestaan muiden
kettujen keskuudessa tunnettu.
Vitivalkoinen lumi pöllysi repolaisen tassujen alla, kun se hyppelehti kinokselta
toiselle. Vauhti oli hurja: ketun tavoittaessa tunturinlaen toisensa jälkeen sen
tulipunainen turkki näytti liehuvan liekkinä kimmeltävien kinosten ja sysimustan taivaan
rajamailla.
Korkeimman tunturinlaen päälle päästyään kettu oli jo aivan puhki. Se ei enää jaksanut
pitää upeaa, pörröistä ja juhlakuntoon suittua häntäänsä arvokkaasti asennossa, vaan
häntä iskeytyi maahan ketun eteenpäin viilettäessä. Vauhti oli niin kova, että hännän
huiskiessa tuntureita siitä sinkosi kipinöitä, jotka pitkänä nauhana kiemurtelivat samantien
taivaalle.
Lopulta kettu ehti määränpäähänsä, mutta sillä ei ollut kaiken kiireen keskellä aavistustakaan
aiheuttamasta suuresta valonäytelmästä: kipinät tanssivat taivaalla, muuttivat väriään ja
leimusivat upeana valomerenä kaikkien pohjoisen eläimien riemuna ja ihmetyksenä.
Siellä niitä voi nähdä nykyäänkin, jos oikein hyvin onnistaa- revontulia, nimittäin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti