lauantai 29. joulukuuta 2012

Satu revontulien synnystä


Olipa kerran kettu, ja kylmä, pimeä tähtikirkas yö jossain kaukana, 
kaukana Pohjolan tuntureilla. Ketulla oli tulenpalava kiire, sillä se oli 
myöhässä vuosittaisesta mittelöstä, jossa kilpailtiin kettujen viekkausmestaruudesta. 
Niinpä se päättikin poiketa tavanomaiselta polultaan oikaistakseen tunturien halki, 
vaikka lumessa tarpominen varmasti ottaisikin kunnon päälle. "Sen minkä voimassa 
häviää, sen ajassa voittaa", tuumi repolainen, joka oli viekkaudestaan muiden 
kettujen keskuudessa tunnettu.

Vitivalkoinen lumi pöllysi repolaisen tassujen alla, kun se hyppelehti kinokselta 

toiselle. Vauhti oli hurja: ketun tavoittaessa tunturinlaen toisensa jälkeen sen 
tulipunainen turkki näytti liehuvan liekkinä kimmeltävien kinosten ja sysimustan taivaan 
rajamailla.

Korkeimman tunturinlaen päälle päästyään kettu oli jo aivan puhki. Se ei enää jaksanut 

pitää upeaa, pörröistä ja juhlakuntoon suittua häntäänsä arvokkaasti asennossa, vaan 
häntä iskeytyi maahan ketun eteenpäin viilettäessä. Vauhti oli niin kova, että hännän 
huiskiessa tuntureita siitä sinkosi kipinöitä, jotka pitkänä nauhana kiemurtelivat samantien 
taivaalle.

Lopulta kettu ehti määränpäähänsä, mutta sillä ei ollut kaiken kiireen keskellä aavistustakaan 

aiheuttamasta suuresta valonäytelmästä: kipinät tanssivat taivaalla, muuttivat väriään ja 
leimusivat upeana valomerenä kaikkien pohjoisen eläimien riemuna ja ihmetyksenä. 
Siellä niitä voi nähdä nykyäänkin, jos oikein hyvin onnistaa- revontulia, nimittäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti