Oli kauhean kylmä. Satoi lunta ja alkoi hämärtää; olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Pimeässä ja kylmässä kulki kadulla pieni tyttö, avopäin ja paljain jaloin. Hänellä oli kyllä ollut tohvelit jalassa kotoa lähtiessään, mutta
niistä ei ollut pitkään iloa. Ne olivat näet hyvin isot tohvelit, hänen
äitinsä oli viimeksi pitänyt niitä, niin isot ne olivat, ja lapsi
pudotti ne rientäessään kadun yli kahden kiiltävän vaunun tieltä. Toista tohvelia ei löytynyt mistään, toisen sieppasi muuan poika, joka
sanoi käyttävänsä sitä kehtona sitten kun itse saisi lapsia.Tyttönen kulki nyt pikkuiset jalat paljaina, ja ne olivat kylmästä sinipunaiset.
Vanhassa esiliinassa hänellä oli kasa tulitikkuja ja yhtä nippua hän
piteli kädessään. kukaan ei ollut ostanut häneltä koko päivänä, kukaan
ei ollut antanut hänelle ainoatakaan lanttia. Nälkäisenä ja viluissaan hän kulki, tyttörukka, ja hyvin allapäin. Lumihiutaleet putoilivat hänen keltaisille hiuksilleen, jotka
kihartuivat somasti niskassa, mutta niiden kauneutta hän ei kyennyt
ajattelemaan.
Kaikista ikkunoista loistivat kynttilät ja
kadulle asti tunkeutui hanhenpaistin herkullinen tuoksu, olihan
uudenvuoden aatto - sitä tyttö vain ajatteli. Hän kyyristyi
istumaan nurkkaukseen kahden talon rajaan, joista toinen ulottui
kauemmas kadulle kuin toinen. Pienet jalkansa hän koukisti alleen, mutta
silti häntä palelsi entistä enemmän. Kotiinkaan hän ei
uskaltanut mennä, sillä isä löisi häntä, kun hän ei ollut myynyt yhtään
tulitikkua, eikä saanut ainuttakaan killinkiä. Ja kylmä oli
kotonakin, pään päällä vain harva ulkokatto, jonka läpi tuuli puhalsi,
vaikka pahimmat lävet oli tukittu oljilla ja rievuilla.
Tytön pienet kädet olivat kohmettuneet miltei jääksi. Voi, miten tulitikku tekisi nyt hyvää! Kunpa uskaltaisi ottaa nipusta
edes yhden tikun, raapaista siihen seinästä tulen ja lämmitellä käsiään! Hän raapaisi yhden -rits! Kuinka se sähähtikään palamaan! Siinä oli lämmin ja kirkas liekki kuin pienessä kynttilässä, kun hän
piteli kättään sen ympärillä. Se oli ihmeellinen pieni liekki. Tyttönen oli istuvinaan ison rautakamiinan edessä, jossa oli kiiltävät
messinkijalat ja messinkinen luukku. Valkea paloi iloisesti ja lämmitti.
Oli oikein suloista. Tyttö ojensi jo jalkansa lämmittääkseen
niitäkin, mutta samassa liekki sammui. Uuni hävisi - hänen kädessään oli
palanut tulitikunpätkä.
Hän raapaisi uuden tikun. Se paloi ja loisti, ja se kohta muurista, johon valo lankesi, muuttui läpikuultavaksi kuin harso. Hän näki suoraan huoneeseen, jossa oli katettu pöytä. Sillä oli
hohtavan valkoinen liina ja hienot posliinit, ja herkullisen näköisenä
höyrysi paistettu hanhi, joka oli täytetty luumuilla ja omenoilla. Ja kaiken kukkuraksi hyppäsi hanhi alas vadilta ja lyllersi lattian
poikki haarukka ja veitsi selässään ja tuli suoraan köyhän tytön luo. Samassa tulitikku sammui ja näkyvissä oli vain paksu, kylmä muuri.
Tyttö sytytti uuden tulitikun. Nyt hän istui kauniin joulukuusen alla; se oli vielä suurempi ja
runsaammin koristeltu kuin se, jonka hän oli nähnyt rikkaan kauppiaan
lasioven takaa viime jouluna. Tuhansia kynttilöitä loisti sen vihreillä
oksilla ja häntä katselivat kiiltokuvat, samanlaiset kuin ne, jotka
koristivat kauppojen ikkunoita. Pikkuinen ojensi molemmat kätensä - samassa tulitikku sammui.
Joulukynttilät kohosivat yhä korkeammalle, ja hän näki että ne olivat
nyt kirkkaita tähtiä, ja yksi niistä putosi ja piirsi pitkän tulikaaren
taivaalle. - Nyt joku kuolee, sanoi pieni tyttö, sillä vanha
isoäiti, nyt jo vainaja ja ainoa joka oli ollut hänelle hyvä, oli
sanonut, että silloin kun tähti putoaa, kohoaa joku sielu Jumalan luo. Tyttö raapaisi taas muuriin tulitikulla; se loisti kirkkaasti, ja
keskellä valokehää seisoi vanha isoäiti säteilevänä, lempeänä ja
ihmeellisenä.
-Isoäiti! Voi, ota minut mukaasi! huusi tyttönen.
- Minä tiedän, että sinä olet poissa, kun tulitikku sammuu, poissa
kuten lämmin uuni, herkullinen hanhenpaisti ja iso, kaunis joulukuusi.
Ja tyttö raapaisi nopeasti palamaan kaikki tulitikut, jotka olivat
vielä nipussa jäljellä, sillä hän halusi pitää isoäidin luonaan. Ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin kirkas päivä. Isoäiti ei ollut ikinä näyttänyt niin suurelta ja kauniilta; hän nosti
pienen tytön käsivarsilleen, ja loistossa ja riemussa he lensivät
korkealle, korkealle. Eikä siellä ollut enää kylmää, nälkää eikä tuskaa - he olivat Jumalan luona.
Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen
tyttö hymy huulillaan - hän oli paleltunut kuoliaaksi vuoden viimeisenä
iltana. Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, ja
hänellä oli helmassaan tulitikkuja, joista yksi nippu oli miltei loppuun
poltettu. Ihmiset sanoivat hänen yrittäneen lämmitellä, mutta
kukaan ei tiennyt, kuinka kauniita näkyjä hänellä oli ollut ja missä
loistossa hän ja vanha isoäiti olivat astuneet uudenvuoden iloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti