Hiljaista.
Vain kello raksuttaa ahkerasti eteenpäin syöden sekunteja.Minuutteja.Tunteja.
Kauanko pystyn pitämään sisälläni näitä tunteita? Yritän tehdä niistä sumeita,
kaukaisia muistoja. Minä sinnittelen. Pidän sisälläni kaiken. Syön sen,
ihan niinkuin kello ahmii aikaa. Ihan liikaa. Mutta turha valehdellakaan,
että jonain päivänä tämä helpottaa. Olen niin helvetin itsekäs etten aio luovuttaa.
Hiljaista. Kerron aamunhämärässä tarinoita sun selälle. Se vaikenee,
mutta mä leikin. Leikin ja hymyilen, sillä muuten.. Kaikki särkyy. Tasapaino järkkyy.
Hukutan mieluummin kaiken teeskentelyyn. Ei minua haittaa olla itsestäänselvyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti